Vanhuus ei ole sairaus

Harvasta asiasta vallitsee niin suuri yksimielisyys kuin vanhustenhoidon parantamisesta. Ministeri Risikko aloitti viime kaudella tarmokkaasti vanhuspalvelulain valmistelun,  jonka tavoitteena on poistaa vanhustenhoivan epäkohtia ja vahvistaa niitä palveluja, joiden avulla iäkkäiden toimintakyky säilyy mahdollisimman pitkään.

Suomessa on paljon hyvää hoivaa ja valtaosassa hoivayksiköitä ikäihmisiä hoidetaan turvallisesti, mutta eriarvoisuus tarjonnassa ja laadussa on melkoinen.  Samalla rahalla saa niin hyviä  kuin huonojakin palveluita.  Hyvä hoiva ei ole vain ruokkimista, lääkitsemistä ja vaipanvaihtoa vaan kuntouttavaa tekemistä arjessa. 

Korkea ikä ei välttämättä tarkoita kasvavaa palvelujen tarvetta. Vain osa sairauksista johtuu vanhuudesta. Tutkimuksen mukaan kaksi viimeistä elinvuotta lisäävät avuntarvetta. Enenevässä määrin vanhuus on aktiivista aikaa. Vanhusten palveluja kehitettäessä keskeistä pitäisikin olla terveyden maksimointi  eikä sairauksien hoito. Nyt ajattelumme vanhuudesta on liian ongelmakeskeistä. Ongelmahakuisuus johtaa ikäsyrjintään, jota ei voi sallia. Sen rinnalla, että mietimme miten vanhuspalvelut rahoitetaan pitäisi enemmän pohtia miten palvelujen tarvetta voitaisiin vähentää.

Hyvillä ennakoivilla toimilla ja terveyttä edistävillä palveluilla on joissakin kunnissa kyetty parantamaan ikäihmisten toimintakykyä merkittävästi ja vähentämään laitoshoidon tarvetta. Näitä hyviä käyntäntöjä on kuntauudistuksen yhteydessä saatava laajempaan käyttöön. Ikäihmisten palveluntarvetta on tarkasteltava kokonaisuutena ja vanhuuslääketieteen osaamista tarvitaan  lisää.

Viime viikkoina on käyty kiivasta keskustelua vanhuspalvelujen henkilöstömitoituksista. Ministeri Guzenina-Richardsson, joka nyt työstää ns. ikälakia eteenpäin, on esittänyt , että henkilöstön vähimmäismäärä on määriteltävä laissa. Huhtikuussa hän oli vielä eri mieltä ja  tuki asettamansa työryhmän kantaa. Epävarmat kannanotot ovat synnyttäneet huolta.

Monien asiantuntijoiden mielestä tiukat henkilöstömitoitukset vanhuspalveluissa heikentävät hoivan laadun kehittämistä. Tuen on oltava yksilöllistä, koska ikäihmisten toimintakyky sekä hoivatilat vaihtelevat. Tärkeämpää kuin tiukat henkilöstömitoitukset ovat vanhustyön johtamisen parantaminen ja henkilökunnan osaamisesta ja jaksamisesta huolehtiminen. Kuntien käsiä ei pidä sitoa vaan etsiä parhaita toimintatapoja, joilla vanhuspalveluita kokonaisuutena voitaisiin kehittää ja laitoshoidon tarvetta vähentää.

Matemaattinen minimimitoitus maksaa paljon ja vie resurssit muulta kehittämistyöltä.  Kun vanhuspalveluihin nyt panostetaan, ei omaishoitoa voida sivuuttaa. Jos lisärahaa sosiaali-ja terveyspalvelujen kehittämiseksi saataisiin, ne olisi ehdottomasti, hallitusohjelmankin mukaisesti, käytettävä omaishoidon ja perusterveydenhuollon kehittämiseen.

Uusi vanhuspalvelulaki luo puitteet hyvälle ja turvalliselle hoivalle. Laki eikä merkittäväkään rahan lisäys takaa kaikkien ikäihmisten hyvää hoivaa.  Palveluja on kehitettävä kokonaisuutena ja osana muuta sosiaali- ja terveydenhuoltoa. Myötäelämisen taitoa ja läheisten läsnäolon merkitystä vanhusten hyvässä hoivassa ei voi liikaa korostaa.

Peruspalveluministeri Guzenina-Richardssonin esittämät henkilöstömitoitukset ovat kallis hätäapu suuren haasteen edessä. Toteutuessaan ne vaarantavat vanhuspalvelujen laadun ja  kokonaisvaltaisen kehittämisen.