Vähemmän lastensuojelua, enemmän lapsen kuulemista
Jokaisella lapsella on oikeus turvalliseen lapsuuteen. Jokaisen aikuisen vastuulla on huolehtia, että näin myös tapahtuu. Lapsen oikeudet ovatkin aikuisten velvollisuuksia. Julkisuuteen nousee ajoittain osa kaltoinkohteluista. Oululaisten kaksospoikien huostaanotto on järkyttänyt mieliämme. Sosiaalityöntekijöiden kovia toimia kauhistellaan. Erikan tapaus ei ole unohtunut. Siinä sosiaalityöntekijöiden olisi pitänyt kuulla lapsen hätä ja toimia toisin.
Kuntien lastensuojelussa on suuria aluellisia eroja. Kunnissa on pulaa pätevistä työntekijöistä ja on pieniä itäsuomalaisia kuntia, joissa osaajat puuttuvat kokonaan. Työ on rankkaa, vaativaa ja yksinäistä. Suuremmissa kunnissa osaajat usein työskentelevät hyvin lokeroituneesti ja tietojen, kokemusten vaihto, on satunnaista. Harvemmin kukaan kantaa vastuuta lapsen ja perheen hyvinvoinnista kokonaisuutena.
Meillä on myös kuntia joissa perheen ensimmäinen apu on lastensuojelu, muut varhaisemmat palvelut ja osaaminen puuttuvat edelleen.Uuden lastensuojelulain tavoitteena oli parantaa varhaista puuttumista perheen ongelmiin. Kuitenkin edelleen meillä puuttumisen kynnys esimerkiksi päiväkodeissa, kouluissa eli lapsen normaalissa kasvuympäristössä on korkealla. Vaikka huoli herää, ei välttämättä uskalleta puuttua. Väkivaltaa ja kaltoinkohtelua ei tunnisteta tai ei uskalleta tunnistaa. Edelleen lastensuojeluilmoituksia tehdään paljon enemmän nuorista kuin pienistä lapsista. Usein ongelmat ovat jo tuolloin ehtineet paisua vuosia.
Meiltä päättäjiltä kysellään aivan oikeutetusti, että mitä te olette tehneet, mitä aiotte tehdä lasten auttamiseksi ja kaltoinkohteluiden torjumiseksi. Voin rehellisesti sanoa, että työtä lasten oikeuksien puolesta on tehty paljon, mutta ei riittävästi. 2000-luvulla on kunnille lisätty satoja miljoonia kouluterveyshuollon ja neuvoloiden vahvistamiseksi. Rahat kunnissa on pääosin suunnattu jonnekkin muualle. Pari vuotta sitten voimaan astuneella asetuksella lisättiin kuntien velvollisuutta vahvistaa ehkäisevää palvelua ja varhaista puuttumista neuvoloissa sekä kouluterveydenhuollossa. Tämä oli askel oikean suuntaan.
Syksyllä 2012 sosiaali- ja terveysvaliokunta otti painopisteekseen lastensuojelun kehittämisen. Kuulimme lukuisia asiantuntijoita ja saimme melko hyvän kuvan lastensuojelun tilasta eri puolella Suomea. Vaadimmekin, että sosiaali- ja terveysministeriössä on aloitettava lastensuojelun pelastusohjelma. Ministeriössä käynnistettiin välittömästi työ ja Aulikki Kananojan johdolla asiantuntijatyöryhmä paneutui lastensuojelun epäkohtiin ja kehittämistarpeisiin.
Työryhmän loppuraportissa todettiin että toiminnan parantamista tarvitaan ihan joka tasolla, asiakastyössä, johtamisessa ja koulutuksessa, kaiken kokoisissa kunnissa. Ennen kaikkea tarvitaan tiedonkulun ja salassapitosäännösten tarkistamista. Raportti valmistui kesällä ja sen pohjalta laadittiin kunnille lastensuojelun laatusuositukset. Tiedonkulkua ammattilaisten välillä on jo alettu parantaa.
Kunnilla on suurin vastuu siitä, että lastensuojelu vastaa niitä tarpeita, joita kunnassa on. On myös selvää, että vaativan lastensuojelun osaajia tarvitaan joissakin kunnissa kipeästi lisää. Tämä ei kuitenkaan ole ratkaisu lastensuojelun puutteisiin. Ehdottomasti tärkeintä on saada auttamisen painopiste varhaisen tuen palveluihin. Lapsen hyvinvointi rakentuu hänen omassa kasvuympäristössään; kotona,päiväkodissa, koulussa, harrastuksissa. Ongelmiin on puututtava heti ja lapsen arjessa olevien peruspalvelujen on oltava nykyistä vahvempia ja helpommin saavutettavia. Me suomalaiset olemme erityisen hyviä käyttämään erikois- ja häiriöpalveluja. Palveluja, joita tarjotaan silloin kun ongelmat ovat jo paisuneet suuriksi. Jatkossa ongelmaan olisi tarjottava apua heti siellä missä se havaitaan. Ei pompottelemalla lasta ja perhettä osaajalta toiselle.
Sote-uudistus on ratkaisu myös lastensuojelun vahvistamiseksi. Uudistuksen tärkein tavoite on peruspalvelujen vahvistaminen ja painopisteen siirtäminen erikoissairaanhoidosta ja raskaista palveluista peruspalveluihin, ehkäiseviin toimiin sekä varhaiseen tukeen. Ilman tätä painopisteen muutosta, kunnissa eikä Suomella ole varaa ylläpitää luomaamme raskasta palvelumallia.
Huostaanottojen sijaan on oltava vaihtoehtoja auttaa vaikeassa tilanteessa olevia perheitä. Huostaanotto voi olla lapsen kannalta paras ratkaisu joissakin tilanteissa, mutta se ei voi korvata muuta perheen tarvitsemaa tukea. Toisaalta lapsen jatkuva pallottelu biologisten vanhempien ja sijaisvanhempien välillä on lapselle kestämätön tilanne. Lastensuojelun maailma on täynnä yksittäistapauksia ja erilaisia tilanteita, siksi myös tukipalvelujen on oltava yksilöllisiä.
On selvää, että eduskunnan tekemillä päätöksillä ja uusilla normeilla ei lastensuojelun ongelmia poisteta. Joissakin kunnissa, kuten Imatralla on jo vuosia tehty omatoimisesti hyvää työtä kalliiden ja rankkojen huostaanottojen vähentämiseksi. Myös Mikkelissä jo vuosia sitten yhdistettiin kaikki lapsiperheiden palvelut saman katon alle, Lähemäki-taloon. Mukana on myös järjestöjä ja kynnys tuen saamiseksi on aiempaa matalampi. Tiedonkulku eri toimijoiden välillä on luontevampaa kuin aiemmin.
Suurin vastuu lapsen hyvinvolnnista ja hyvästä lapsuudesta on meillä aikuisilla. Aivan riippumatta siitä, mitä teemme työksemme. Välitttäminen ja tukeminen lähtee lapsen kuulemisesta. Jokainen lapsen lähellä oleva aikuinen on velvollinen reagoimaan lapsen pahaan oloon ja hätään. Lapset tarvitsevat Suomessa enemmän aikuisia. Lasten oikeudet ovat meidän aikuisten velvollisuuksia. Eikös se ole edelleen niin, että tarvitaan koko kylä kasvattamaan lapsi?
Kommentit (41)